Maassa maan tavalla?

Hätkähdin eilen luettuani Iltalehden jutun Piispojen edustuskuluista. Ensi reaktioni oli, että taas keltainen lehdistö kaivaa sontakasoja ihmisten takapihoilla, mutta kun juttua luki eteenpäin tajusinkin, kasa ei ollutkaan takapihalla, vaan etupihalla ja vieläpä etuoven edessä.

Julkisen sanan tärkein tehtävä on toimia kansakunnan omanatuntona, Samu-sirkkana, joka kuiskuttelee kulkijan korvaan oikeaa suuntaa. Valitettavaa vain on, että olen pitänyt myös henkilöitä, jotka työskentelevät kirkon johtavissa toimissa tällaisina suunannäyttäjinä.

Nyt on kuitenkin huomioitava, että kyse on pienestä otoksesta, jonka näyttö sinällään on aika rankka. On helppo lyödä tämän perusteella koko joukon päälle kasa erilaisia leimoja, sen sijaan että pyrkisi näkemään asiassa jotain hyvää.

Kirkolla on ennenkin ollut ongelmia alkoholin ja rahan kanssa. Herännäisyyden syntyaikoina kotipolttoinen viina tappoi ja villitsi ihmisiä. Härmän seutu Etelä-Pohjanmaalla oli Euroopan väkivaltatilaston yksinäinen kärki tappojen ja murhien osalta. Syynä oli isojen maalaistalojen joutilaat ja perinnöttömät nuoret miehet, jotka varastivat viljaa, polttivat sitä viinaksi ja rellestivät pitkin kyliä. Elettiin Härmän Häjyjen aikaa. Viina ei ollut kuitenkaan vain häjyjen ongelma vaan viinan kotipoltto oli koko kansan syöpä ja sitä omalta osaltaa ylläpiti kirkko ja kirkollisvero. Köyhä kansa nimittäin poltti arvokasta viljaa viinaksi ja maksoi viinalla kirkollisveronsa kun ei muuten pystynyt. Viina hyyssättiin pappilaan josta sitten palvelusväki myi sitä takaovelta eteenpäin pappilan kulujen peittämiseksi. Samalla kotipolttoinen maistui myös pappilan väellekkin. Pappilat edustivat köyhässä maassa sen ajan sivistyneistöä ja kulttuuria, joita hiljalleen vaurastuvat talonpojat ja kauppiaat sitten matkivat. Vastareaktiona viinan aiheuttamalle kurjuudelle on syntynyt Suomessa kaksi merkittävää Herätysliikettä, Herännäisyys ja Lestadiolaisuus.

Kyse taitaa olla taas siitä kuuluisasta ilmiöstä nimeltä maantapa. Luulisin että Piispat osaltaan noudattavat niitä tapoja, joita he kuvittelevat edeltäjiensäkin noudattaneen. Vieraat tulee kestitä ja kunnolla. Viinikulttuuri on ilmeisen hieno asia ja siksi sen voisi olettaa kuuluvan kirkolliseen vieraanvaraisuus kulttuuriin. Mutta olemme Suomessa, jossa alkoholi jakaa aina väkeä. Kirkon väki ei voi kuvitella olevansa etanana, joka sujuvasti liukuu partakoneenterällä saamatta aikaan vahinkoa. Esimerkillä johtaminen on ainoa tapa toimia oikein kirkossa. Ei voi olla muuta tapaa. Olipa viinit ja viinat kenelle tahansa niiden hankinnassa ei saa olla mitään epäselvää. Isoista rahoistahan tässä kirkonkokoisessa laitoksessa ei ole kyse ja samanlaisia edustuskuluja syntyy kaikissa isoissa julkisyhteisöissä.

Hyvä hallintokulttuurin pitää olla aina läpinäkyvää ja ymmärrettävää. Rahan käyttö on kiinteä osa sitä. Se mikä ennen oli hyväksyttävää tai tapana, ei voi olla mallina nykymenolle. Omat ja firman rahat pitää pysyä tiukasti erillään olipa sitten kyse viinistä tai pääsiäismunista. En voisi kuvitella antavani koulun rahoilla ostettuja lahjoja virpojille koska siinä katoaa henkilökohtainen suhde annettavaan lahjaan ja lahjottaviin. Pieni mutta tärkeä asia. Vielä vähemmän sopisi viininmaistajaiset vanhempainillassa.

En kuitenkaan aio erota kirkosta tai lähteä sotajalalle piispoja vastaan. Mutta olen iloinen että Iltalehti tarttuu melko vaikeaan aiheeseen. Ajattelen positiivisesti että tämä on pienen, tosin melko merkittävän piirin asia.Kirkonväki koostuu tavallisista ihmisistä jotka elävät oman nahkansa sisällä tavallisen matti ja maija meikäläisen elämää. Kun Samu Sirkka on puhunut jää nähtäväksi korjautuuko suunta.

Seurakunta etenee

pisaraToukokuun lopussa järjestetään Tampereella Spirit 2014 tapahtuma. Päivien tunnuksena on “Sytytä mut”. Keskeisenä järjestelijänä Uusi Verso ja Kotiryhmäverkoston lisäksi on Hengen uudistus kirkossamme ry. Kaikki toimijoiden motiivina on avata ihmisten sydän Pyhän Hengen toiminnalle jotta evankeliumi saavuttaisi sukupolven joka on etääntynyt kirkosta ja Jeesuksesta. Olen itse lähdössä paikanpäälle katsomaan ja ihmettelemään mitä Tampereella on saatu aikaan ja toivon mukaan myös kuulen kuulumisia muualta Suomesta. Tapahtuma on selkeä osoitus siitä, että Jumala edelleen toimii ja tekee työtään myös Luterilaisessa kirkossa. Tässä matkan varrella olen kuullut monenlaisia arvioita siitä, millainen kirkkomme on. Itse katsoisin asiassa hieman laajemmalle ja tutkisin milainen on Suomen koko siionin tila. Yhden Kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset kalpenevat sen rinnalla kun kokonainen kansakunta seisoo Jumalan kasvojen edessä.

Ehkäpä olisi hyvä hieman katsoa mitä Paavali sanoo Korintilaisille, kun nämä riitelevät siitä kenen oppia tulisi seurata 1. Kor 3. “Paavali kylvi, Apollos kasteli mutta Jumala antoi kasvun….”

Talven aikana on käyty jos jonkinlaista keskustelua siitä millaisia puhujia ja pastoreita Suomessa kulkee puhumassa. Itse kukin on ollut varpaillaan sen suhteen, mihin suuntaan porukkaa kulloinkin viedään. Kuitenkin nyt, kun pöly on laskeutunut, huomaan, että kylvetty sana Jeesuksesta on jäänyt itämään ja kastelijoitakin on riittänyt. Uudet yhteisöt ovat tuoneet oman suolansa Suomen hengelliseen kenttään, vanhojen rinnalle ja moni uskoon tullut on löytänyt itselleen kodin. Se mikä minua harmittaa, että luottamus Jumalan antamaan kasvuun on silti heikkoa. Heikkous näkyy etenkin vanhojen seurakuntien taholla, niin vapaiden kuin luterilaistenkin keskuudessa. Pyhän Hengen uudistavaa ja vanhoja kaavoja murtavaa voimaa ei osata ottaa vastaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin. Ei ole kyse siitä että “vanhojen” Pyhien usko olisi ollut väärää, ei toki vaan sitä että uusi sukupolvi ei ymmärrä meidän vanhojen hengellistä kieltämme. Heidän voittamisekseen takaisin Jumalalle tarvitaan Pyhän Hengen tulta ja viisautta siihen miten meidän tulisi järjestää seurakuntamme toimintaa niin että ihmiset kohtaisivat toisensa. Jumala loi ihmisen niin että hän kaipaa yhteyttä. Yhteys Jumalaan syttyy ja syntyy toisen ihmisen kautta ja sen ylläpitoon tarvitaan seurakunta. Nykyihminen kysyy kaikesta, että toimiiko se, niin myös uskosta. Toimiiko usko, muuttaako Jumala arkea, muuttaako usko elämäni elämisen arvoiseksi. Yksinäisyys on monelle maanpäällinen helvetti mikä osaltaan todistaa millainen luomus ihminen on. Yksin eläminen lisääntyy Suomessa huolestuttavalla vauhdilla.

Jumalalla on vastaus tähän ongelmaan, mutta hän tarvitsee ihmisiä antaakseen tuon vastuksen. Uskalsin, tosin aivan ennalta suunnittelematta, ottamaan viimeisessä Majatalo-illassamme ryhmissä toisten puolesta rukoilelemista siten, että ihmiset saivat laskea kätensä yhden ryhmän jäsenen päälle kukin vuorollaan ja toimia välikappaleina, ikään kuin putkina, ihmisen ja Jumalan välillä. Itse toimin esirukoilijana ja rukouksena käytin Isä Meidän rukousta, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Kun katselin edestä tuota rukouksessa olevaa joukkoa näin paljon kyyneleitä ja lohduttavia ihmisiä. Selvästi näkyi kuinka tarpeellista tuo kohtaaminen oli. Iltakahveilla kokemusta pureskeltiin ihmisten  kanssa  jo totesimme että kokemus  oli ollut hoitava ja voimaannuttava.

Hämmästyin sitä miten luontevaa kaikki oli, vaikka moni oli vastaavassa tilanteessa ensimmäistä kertaa. Myös oma rauhallisuuteni yllätti itseni vaikka olin päätynyt tilanteeseen yllättäen. Koko tilanne oli puhtaasti heittäytymistä Pyhä Hengen varaan ja Kuten Jumala lupaa hän otti kiinni ja siunasi paikalla olevaa seurakuntaa. Tämä tällainen on sitä uutta Hengen uudistamaa seurakuntaa jolle Jumala antaa kasvun. Se ei ole vanhan vastakohta vaan kasvu voi saada alkunsa vanhastakin viinipuusta jos se vain juurrutetaan oikein.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyyttä ja kohtaamista voisi tarkastella myös siltä kantilta, että miksi sen tarve on suuri.  Maassamme kannetaan yhä traumaa, joka on lähtöisin sodan ruhjomista perheistämme ja suvuistamme. Sodasta palanneet miehet kohtasivat vaimonsa, jotka olivat jo kertaalleen hyvästelleet miehensä sodan uhreiksi. Kun mies sitten enemmän tai vähemmän terveenä palasi sodasta, aviopuolisoiden välille oli syntynyt usein juopa, joka näkyi läheisyyden ja koskettamisen puutteena. Perhe oli kotirintamalla taiteillut yksin arjen läpi ja äidin oli peitettävä huolensa lapsilta. Miehen mieli oli kiinnittynyt rintamakaveriporukkaan, jonka kanssa oli jaettu sodan kauhut.  Sodan jälkeen lapset saivat nähdä isän ja äidin, jotka eivät koskettaneet toisiaan ja vaikenivat. Menneisyys hukutettiin työhön ja  sodan aikana alkanutta pärjäämisen kulttuuria jatkettiin. Tätä saamaamme perintöä siirrämme yhä eteenpäin.  Tämän kaikki heijastuu yhä koko yhteiskuntaamme ja maksamme siitä hintaa. Me suomalaiset koemme yhä, että yksin jäädessämme on pakko pärjätä. Koemme usein häpeää asioista, joissa emme pärjää ja suljemme ne sisäämme. Samoin teemme loukkauksille ja vastoinkäymisille, joita olemme kohdanneet elämässämme.

Jumalan työkalupakkiin kuuluu tärkeimpänä asiana kyky antaa anteeksi.  Jumala tarjoaa sitä meille seurakunnan kautta. Jeesuksen antama malli ristillä näyttää miten konkreettista anteeksianto voi olla.  Samanlaista esimerkkiä näytti Stefanos kuolemansa hetkellä. Anteeksiannosta ja anteeksiantamisesta alkaa prosessi, jossa Jumala tahtoo Pyhän Hengen kautta olla mukana.

Jotta seurakunta voisi nousta uudelleen oman yhteisönsä keskipisteeksi ja valoksi, on meidän “vanhojen” löydettävä Pyhän Hengen tuli sydämiimme ja annettava oma panoksemme sille että seurakunta voisi aidosti kasvaa. Meidän ajateltava laajemmin ja pidemmälle asioita kuin mitä olemme tottuneet. Parhaiten se onnistuu kun luovutamme ohjat Jumalalle. Se miten se tapahtuu, niin tarkemmat ohjeet löytyvät Raamatusta.

Sydämen asenne ratkaisee

Hämmennystä ja hajaannusta kylvetään nyt oikein urakalla seurakunnan  keskelle. Teologiaakin tuntevat ihmiset tulkitsevat elämää ja kohtaloita ihmisnäkökulmasta ja voimme kuvitella miten sielunvihollinen hieroo käsiään yhteen, kun hän onnistuu houkuttelemaan ihmisiä yhä kauemmas Jumalasta. Melko reippaasti puhutaan uskovista ja yleistetään asiota sen perusteella mitä media kulloinkin esittää. Käsittämätön kauhistelun ja päivittelyn kulttuuri on juurtunut kirkon kyljessä majailevien ja uskontoa harrastelevien ihmisten keskuuteen. Keitä nämä sitten ovat, sen voi kukin päätellä itse.

Käytän tässä tarkoituksella sanaa harrastella, koska en oikein muutakaan termiä  keksi.  Itse harrastan kuntourheilua, en ole siis oikea urheilija enkä ole omistautunut kilpaurheilulle. Keskustelen ja pohdin mielelläni urheiluun liittyviä asioista ja otan kantaakin vaikka en tunne oikeasti kilpaurheilua. Kun otan kantaa asioihin olen harvoin oikeassa, enkä tiedä asioiden todellista laitaa mutta on mukava spekuloida asioilla. En kuitenkaan pysty antamaan lausuntoja aiheesta julkisesti.

Jumalan valtakunta ei kuitenkaan  kuntourheilua, jonka harrastelijat voivat toimia miten haluavat. Jumalan valtakunnasta puhuminen ei voi jäädä harrastelun tasolle, sillä Jumalan näkökulmasta jokainen ihminen kuuluu hänen valtapiiriinsä ja jokainen kilvoittelee samasta voittopalkinnosta, iankaikkisesta elämästä. Jumala kuulee kaiken.  Kuitenkin palkinto kuuluu jokaiselle maaliin päässeelle. Matkalla tulee virheitä ja vääriä reitinvalintoja mutta tärkeää on kuitenkin jatkaa matkaa ja kannustaa myös muita matkan teossa. Matkanteossa asenne ratkaisee, ei se miten puhdasoppisesti etenemme.

Pahuus on jokaisen matkaajan riesana, se on kuin maitohappo, joka jäykistää kalkkiviivoilla lihakset.  Jos annamme sille vallan ja annamme periksi se katkaisee matkanteon. Usein hapot iskevät kun koemme epäuskoa tai epäonnistumista uskonkilvoittelussa. Herkästi unohtuu, että meidät on kutsuttu Jumalan rauhaan ja lepoon eikä uskonnon harjoitukseen, jossa hengästymme ja väsymme. Pyhyys lähtee rauhasta ja levosta ei omista ponnisteluistamme

Olemme koko ajan altiina pahalle myös uhreina. Vaikka emme pidä onnettomuuksia ja sairauksia pahuuden työnä, voimme kokea ne sellaisena. Toisten ihmisten tekemä pahuus ilmentää sitä millaista on elää maailmassa, joka on alttiina sielunvihollisen toiminnalle.  Elämä erossa Jumalasta altistaa ihmisen maailmalle ja sen kipeille ja pahoille asioille, toiset kestävät toiset hukkuvat. Uskova ihminen ei ole vapaa tästä kuvioista.

Viimeaikaiset puheet Lähetystyöstä ja hirveistä tilanteista lähetyskentillä kielelivät tästä pahuuden olemuksesta.  Pahuus on iskenut juuri sinne missä Jumalanvaltakunnan työtä tehdään. Tuota taustaavasten kaikki näkyy vielä selkeämmin. Totuus on asia joka pitää tulla aina julki, mutta totuuttakin voidaan käyttää väärin. Jos erotamme asioista toisistaan ja teemme vain lapsista tässä asiassa uhreja ja heidän lähettivanhemmistaan osasyyllisiä olemme suossa johon hukkuu kaikki, myös totuus. Uhrina on aina koko perhe. Voittajana selviää vain itse paha.  Jokainen hetki teemme valintoja ja lähdemme kulkemaan niiden mukaan. Emme oleta lähtökohtaisesti, että asiat menevät pieleen. Jos ajan kolarni autolla, en ole lähtenyt liikkeelle sitä odottaen. Lähetin lähtiessä kentälle perheineen on oletusarvona, että jokainen on matkassa mielessää Jumalan valtakunnan ja ihmisten hyvä , ei omat salatut tavoitteet

Pahuutta ei voi puolustella minkään ihmisryhmän keskellä. Jos tarkastelemme Jeesuksen opetuksia sieltä ei löydy mitään sellaista joka antaisi oikeuden tuhota elämää. Jumalan sana osoittaa että pahuus itse tuomitsee itsensä joutuessaan Jumalan valaisemaksi. Kun Ananias jäi kiinni pimittäessään Jumalalta sitä minkä tiesi sydämessään Jumalalle kuuluvaksi  hän tuomitsi  itse itsensä ja eikä  kestänyt sitä. Hänen elämänsä loppui siihen koska hän tunsi ja tiesi kuka Jumala oli!

Kun lähetämme Ihmisiä lähetystyöhön seuraamme siinä Jumalan tahtoa ja kutsua. Äiti Teresa oli tästä loistava esimerkki. Kun hän sai kutsun Jumalalta hän tarttui siihen välittömästi ja alkoi tehdä matkaa sen mukaisesti. Puolitoistavuotta hän taisteli vastuksia vastaan ja pääsi lopulta matkaan jolloin vasta todelliset haasteet alkoivat. Suurimpana kokemus siitä Kun taivas hiljenee ja Jumala ei tulekkaan yhtään lähemmäksi vaan pysyy yhä kätkettynä.  Tuo viimeinen koettelemus osoittaa sitä miten uskollinen hän oli loppuun saakka. Äiti Teresan Sydämen asenne oli olla uskollinen loppuun saakka sillä lopullinen palkinto oli vasta tulossa. Uskollisuus myös tuotti Valtavan siunauksen jonka kautta Jumalan valtakunta murtautui satojen tuhanisen ihmisten lähelle hänen kauttaan. Siitä on viimekädessä kysymys, ei siitä miltä meistä itsestämme tuntuu. Me olemme vain kanava jonta jumala tarvitsee. Jos emme suostu siihen osaan Jumala etsii toisen.

Humanismin onttous

En ole filosofi, tavallinen open planttu vaan. Open yksi etuoikeuksista on talviloma. Viikko joka katkaisee työputken maaliskuun alussa sopivasti. Tänään vein keskimmäisen pojan Vuokattiin kolmeksi tunniksi ja lähdin itse kiertämään kolmekympin hiihtolenkin vaarojen ympäri. Eilen hiihdin jo 18 kilometriä pitkän, hieman rankemman Vuokatin vaarat ylittävän lenkin joten tämänpäiväinen lenkki oli hieman yltiöpäinen retki. Ja reissu oli rankka vaikka yritin pitää matkavauhdin alhaisena. Ruuti alkoi loppua 20 kilsan jälkeen ja suksi lipsui ylämäissä. Pakkanenkin alkoi nipistellä viiman kanssa naamaa. Tiesin että mummolassa odotti uintiavannon sahaaminen jääsahalla kahden tunnin hiihtolenkin päälle ja yritin  säästellä voimiani. Jäänsahausurakka metrisen jään läpi ei ole pikku juttu…

Nyt kun kirjoittelen tässä  tuntuu että kädet painavat tonnin ja raukeus valtaa kehon. Tulin juuri saunasta ja kävin avannossa 5-6 kertaa. Viimeisen uintikerran rituaaleihin kuuluu avannon peittäminen ja lumen luominen kannen päälle jotta avanto ei jäädy. On merkillistä että 17 asteen pakkasessa  uinnin jälkeen, iho märkänä ei ole mikään ongelma työskennellä pakkasessa 15 minuuttia pelkissä uikkareissa ja märissä sukissa. Iholla oleva kosteus suojaa kylmältä ja hyvä olo ja mieli hoitaa loput.

Samalla kun touhusin ulkona, katselin tähtikirkasta taivasta ja linnunrataa. Mitkään kaupungin valot eivät sotkeneet näkyä. Koin ahaa elämyksen, Minä olen minä, Jumala on ihmeellinen kun on luonut minut. Minä olen olemassa samalla tavalla kuin nuo tähdet taivaalla. Olen osa huikeaa maailmankaikkeutta  joka on paljon enemmän kuin voimme käsittää. Me ihmiset olemme pieni mutta tärkeä osa hurjan suurta luomakuntaa. Olemme yksilöitä, kuin pieniä universumeita ja samalla Luojamme kuvia. Humanismi joka pohtii Ihmisen olemassa olon ongelmaa tällä pallolla tuntui tuossa hetkessä lasten hiekkalaatikko leikiltä. 

Nyt lojun aika väsyneenä mutta onnellisena anoppilan vintillä. Mieleni on täynnä ylistystä, minä pieni ihminen olen osa jotain hurjan suurta 

 

Kirkkopolitiikkaa ja telkkariviihdettä

Kirkkopolitiikasta on tulossa vakavaa telkkariviihdettä. Vakavaa se on niille, joille Jumala on totta ja Jeesus edelleen Jumalan poika. Vakavaa niille, jotka ovat kokeneet elämässään Jumalan Johdatusta ja huolenpitoa. Vakavaa se on myös niille, jotka kokevat Kristuksen kirkon sanoman pelottavana ja vastustettavana asiana, joka on vaaraksi Suomelle ja suomalaisille.

Viihdettä se on ihmisille, jotka hakevat kaikkialta ja kaikesta sensaatiota. Vettä myllyyn, joka pyörittää heidän elämänmyllyään ja saa heihin virtaa. He ovat niitä mielensäpahoittajia tai kaikille irvistelijöitä, jotka saavat energiaa siitä, että voivat kohottaa omaa imagoaan painamalla toisia alas. Heitä löytyy niin kristityistä kuin kristinuskon vastustajistakin.

Hurjinta on se, että jokainen on Jumalalle tärkeä, ja että Jumala hakee ihmisiä, joiden kautta hän voisi vetää Luotujaan lähemmäksi.

MOT ohjelma oli hämmentävä sekametelisoppa. Tuntui siltä, että nyt vedetään tilille nekin hengelliset ryhmät, joita ei vielä ole saatu kiinni parisuhde- tai naispappikiistoissa. Katselin ja kuuntelin Johanna Korhosta hyvin ristiriitaisin tuntein, kun hän niputti erikoisella tavalla luottamusmiehet ja kirkon aktiivisuuslukemat yhteen. Tuli sellainen olo, että 27 prosenttia kirkon jäsenistä on mänttejä, ja että 7 prosenttia heistä vielä treenaa mänttinä olemista käymällä kirkossa. Edustaako hän sitä yli 50 prosenttia ihmisistä, jotka eivät ole millään tavalla osallistuneet kirkon toimintaan vuoden aikana? Ja edustaako tuo, mitä hän sanoi, suvaitsevaisuutta? Laukoa populistisia puolitotuuksia mutu-pohjalta. Ilmeisesti elän täällä maalla aivan erilaisessa todellisuudessa kuin hän. Puolitotuus sanan valitsin tarkoituksella sillä ohjelmassa esitetyt varoitukset olivat paikallaan mikäli ne kohdistuvat oikein, sillä seurakunta ei ole puoskaroinin paikka!

Ymmärän hyvin sen, että hänellä on missio. Mutta se, että hän pitää seurakunnissa toimivia luotamusmiehiä virkamiesten kumileimasimina oli halventavaa. Heidätkin on valittu vaaleilla ja ei ole väärin jos he ovat kokeneet itse valitsemiensa tai oman tuomiokapitulin määrämän ja vaalilla valitun Papin toimintaa hyvänä ja oman uskonsa mukaisena. Mitä hän lausunnoillaan tarkoitti?  Tässä kohtaa alkoi ohjelma olla halpaa TV-viihdettä joka sotki asioita samaan tapaan kuin Jimin kummitus- ja UFO-jahti ohjelmat.

Kaikkein oudointa oli että herännäisyys kuvattiin muista liikeistä erillään jotenkin puhtoisena pulmusena. Voihan se olla sitä, ainakaan se ei sotke käsiään puhumalla liikaa Jeesuksen verestä ja voimasta tai Karitsan verestä.  Olisi syytä muistaa että herätysliikkeet ovat kuitenkin vain viitekehyksiä ihmisille jotka uskovat Kristukseen. Liikeiden sisään kuuluu ruohonjuuri tasolla tavallisia suomalaisia ihmisiä joilla on omat aivot ja sydän. Suurinta kaikessa on se että Jumalan rakkaus tulee voittamaan kaiken tämän kiistelyn ja riitelyn.  Hänen on lopulta kaikki kunnia.

Toimittaja osoitti varsin hyvin todeksi Paavalin opetuksen korinttilaisille:

1kor 14: 19 Jotta voisin opettaa muitakin, haluan seurakunnassa silti puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hurmoskielen sanoja.

20 Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia. 21 Lain kirjassa sanotaan:

 

— Oudoilla kielillä ja vieraiden huulilla olen puhuva tälle kansalle, eikä se sittenkään kuuntele minua, sanoo Herra.

22 Outoja kieliä ei siis ole tarkoitettu merkiksi uskoville vaan niille, jotka eivät usko; profetoiminen sen sijaan ei ole merkkinä epäuskoisille vaan uskoville. 23 Jos seurakunnan yhteisessä kokouksessa kaikki puhuisivat kielillä ja sinne tulisi ulkopuolisia tai epäuskoisia, he varmasti sanoisivat, että te olette järjiltänne. 24 Jos sen sijaan kaikki profetoisivat ja joku epäuskoinen tai ulkopuolinen tulisi paikalle, hän joutuisi kaikkien koeteltavaksi ja tutkittavaksi 25 ja hänen sydämensä salaisuudet paljastuisivat. Silloin hän heittäytyisi kasvoilleen maahan, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi: “Jumala on todella teidän keskuudessanne.”

Kun Ihminen, tässä tapauksessa toimittaja, astuu maailmaan jonka maailmankuva ja ajattelu ei roiku enää kiinni länsimaisessa ajattelussa ja poikeaa omasta maailmankuvasta on varmasti odottettavissa törmäys. Mitä kummallisemmin me uskovat  käyttäydymme sen suuremmaksi kasvaa kuilu ihmisten välille.

Marko Huhtalan hyvät komentitkin vesittyivät outojen epäselvien rukouskokous katkelmien sarjan  taustaa vasten.

Mutta miten tähän on tultu. Kirkon keskeinen sanoma  hukkuu kirkkopolitiikkaan. Niin se teki 2000 vuotta sitten kun Jeesus kävi fariseusten hermoille parantamalla omalla ajallaan sairaita, Eipä tuo lupia kysellyt ja sairaita parani. Apostolit jatkoivat samalla linjalla.  Sielä missä kirkot kasvavat tapahtuu edelleen samaa.

Armolahjat ovat annettu Seurakuntaa varten siksi että Kristus kirkastuisi ja siksi että Jumala rakastaa ihmistä. Armolahjat eivät ole keskinäisen kilpailun tai ansaitsemisen väline. Seurakunta ei kilpaile lääkäreiden kanssa sillä taito lääkitä on yksi ihmiselle annetuista Jumalan lahjoista. Jeesus lähetti opetuslapsia parantamaan sairaita mutta silti hän sanoi riemussaan  palaaville opetuslapsille :

20. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.” 
21. Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. 
22. Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne, kuka Poika on, kuin Isä; eikä kukaan muu tunne, kuka Isä on, kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” 
23. Ja hän kääntyi opetuslapsiinsa erikseen ja sanoi: “Autuaat ovat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette. 
24. Sillä minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.”